Tuskan päälavan edustalla seisovaan väkijoukkoon levisi hetkeksi hämmentynyt hiljaisuus. Illan pääesiintyjä, Body count vokalisti Ice-T, oli juuri sanonut, ettei vihaa maailmassa mitään yhtä paljon kuin rasismia.
Lopulta yksittäiset kannustushuudot rikkoivat hiljaisuuden. Huojennuksen saattoi melkein aistia, kun rummut polkaisivat takaisin käyntiin ja No Lives Matter alkoi soida. Hevikansa edessäni alkoi nopeasti hyppiä ja heilua, kuin huokaisten helpotuksesta.
Rasismi sanan mainitseminen hätkähdyttää ihmisiä, koska emme ole tottuneet kuulemaan sitä. Sosiologi Anna Rastas toteaa artikkeliväitöskirjassaan, että ”ilmiöistä, jotka monissa muissa maissa on tulkittu rasismiksi, on Suomessa puhuttu usein syrjintänä, muukalaispelkona tai suvaitsemattomuutena”.
Rasistisesti motivoituneita rikoksia, kuten pahoinpitelyjä, saatetaan Suomessa käsitellä kahakoina tai kutsua “viharikoksiksi”. Viime keväänä rasismi sanan välttely ylsi koomisiin mittoihin, kun ihmiset huomauttivat, ettei edes Pakolaissavun ”olenko rasisti” –testi uskalla kutsua ketään rasistiksi.
Vastaamalla testiin mahdollisemman rasistisesti, testi alun perin jopa rohkaisi henkilöä sanomalla ”hienoa, tunnistit ennakkoluulosi. Kellepä meistä ei olisi ennakkoluuloja?” Saatuaan kritiikkiä testistä, Pakolaisapu muutti testiä. Testi kuitenkin edelleen välttää käyttämästä sanaa rasisti ja toteaakin nyt laimeasti, että ”ennakkoluulot ohjaavat toimintaasi”.
Kun R-sanaa uskalletaan käyttää, sitä liitetään harvoin kehenkään tai mihinkään konkreettiseen, ainakaan lähihistoriassa. Sen sijaan saatetaan yleisellä tasolla todeta, että huutelu ja päälle sylkeminen ovat esimerkkejä rodullistettujen ihmisten kohtaamasta rasistisesta kohtelusta.
Edes ihmiset, joiden käytös on kaikkien määritelmien mukaan rasistista, eivät halua identifioitua rasisteiksi. Surullisen kuuluisana esimerkkinä voimme tässäkin yhteydessä mainita Yhdysvaltojen istuvan presidentin, joka kielsi viime tammikuussa olevansa rasisti sen jälkeen, kun oli nimittänyt Haitia ja monia Afrikan maita nimikkeellä “shithole country”.
Rasismi sanan karttaminen onnistuu sekä hämärtämään rasismin eroja muuhun syrjintään ja yksilöiden kohtaamaan kiusaamiseen, että viemään rodullistettujen kohtaaman syrjinnän julkisen keskustelun marginaaleihin. Samoin rasisti nimityksen varaaminen pelkästään kadulla solvauksia huutaville junteille antaa kaikille lopuille näennäisen siunauksen puhua ja käyttäytyä kuten parhaaksi katsovat.
Toki näiden rasististen junttien lisäksi meihin suomalaisiin kuuluu myös joukko uus-nationalisteja, “ääri-persuja” ja iso joukko “maahanmuuttokriittisiä ihmisiä”, joiden mielipiteitä varotaan, mukamas sananvapauden nimissä, kutsumasta rasistisiksi. Uutisia lukiessa tuntuukin usein, että on tärkeämpää suojella näitä ihmisiä rasistiksi kutsumisen häpeältä, kuin suojella rodullistettuja itse rasismilta.
Elämme valtiossa, jossa harvoin kuulee tekoja tai puheita myönnettävän rasistisiksi, mutta joka EU:n perusoikeusviraston FRA:n mukaan on yksi Euroopan vähemmistöjä syrjivimmistä valtioista.
Rasismista on tärkeää puhua sen oikealla nimellä, jotta muistaisimme, että puhumme ilmiöstä, joka ulottuu yksittäistä tapausta, henkilöä, organisaatiota tai maantieteellistä aluetta laajemmalle.
Rasismista on tärkeä puhua sen oikealla nimellä myös Suomessa, koska rasismi on myös suomalainen ongelma. Rasistisia käytänteitä ja perinteitä on niin yliopistoissa, työpaikoilla kuin terveydenhuollossakin. Palkkataso, puolue tai koulutustaso ei suojele tai estä ketään käyttäytymästä tai ajattelemasta rasistisesti.
Me Suomessa olemme ylpeitä asemastamme yhtenä sukupuolten tasa-arvon edeltäkävijöistä. Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) toteaa sivuillaan, että ”tätä perintöä halutaan vaalia.” On kummallista, että maa ja kansa, joka saa näin suurta mielihyvää tasa-arvoisuudestaan, ei aktiivisesti puutu rasismiin. Ei edes kunnolla sanoita sen olemassaoloa.
Rasismi nähdään aiemmin mainittujen junttien ja heitä kohtaavien rodullistettujen ongelmana. Vaikka STM kuvaa tasa-arvoa “sosiaaliseksi innovaatioksi, joka on tuonut yhteiskuntaan uudistumista ja vaurautta, kun sekä naisten että miesten panos on ollut käytettävissä”, unohdetaan tasa-arvon innovatiivisuus nopeasti, kun puhutaan rasismista.
Keskusteluihin on jo valmiiksi sisäänrakennettuna oletus siitä, etteivät rodullistetut ole yhteiskunnan voimavara tai yksi vaurauden lähde. Kuten sukupuolten välinen epätasa-arvo, myöskään rasismi, sen käytänteet, retoriikka ja ajattelutapa eivät häviä, ellei sitä vastaan tehdä aktiivisesti töitä.
Eikä tuo työ ikinä pääse kunnolla alkuunsa, ellemme ensin uskalla kutsua rasismia sen oikealla nimellä ja myöntää, ettei se ole vain vähemmistön ongelma. Päätös olla puuttumatta rasismiin on arvovalinta, josta kaikki ovat vastuussa. Se on arvovalinta, joka tulee Suomelle kalliiksi.
Jasmiini, Fem-R:n varsinainen jäsen
