Avainsana: identiteetti

Martin Luther King ei uskonut värisokeuteen

Kirjoitettu kirjoittaja &s

 

Identiteettipolitiikka on aiheuttanut äärioikeiston nousun. Tämä on keskeinen argumentti Amy Chuan keväällä julkaistussa artikkelissa “How America’s identity politics went from inclusion to division”. Keskustelu identiteettipolitiikasta on Suomessakin tunteikasta ja sekavaa. Mutta mitä termillä edes tarkoitetaan ja miksi Martin Luther King vedetään aina mukaan?

Identiteettipolitiikan käsitettä käytettiin ensimmäisiä kertoja mustista feministeistä koostuvan The Combahee River kollektiivin kannanotossa 1977,

“We realize that the only people who care enough about us to work consistently for our liberation are us. Our politics evolve from a healthy love for ourselves, our sisters and our community which allows us to continue our struggle and work. This focusing upon our own oppression is embodied in the concept of identity politics.”

Identiteettipolitiikalla tarkoitetaan poliittista toimintaa, jossa kiinnitetään erityistä huomiota marginalisoidun ihmisryhmän kokemaan sortoon yhteiskunnassa. Termiä on kuitenkin käytetty, ja käytetään edelleen, hyvin vaihtelevan poliittisen toiminnan kuvaamiseen. Identiteettipolitiikkaa on kautta historian toiminut välineenä marginalisoitujen ryhmien vapauden tavoittelussa. Arabinationalismi, panafrikkalaisuus, Black power movement, kaikki nämä ideologiat ovat onnistuneet saamaan poliittisia oikeuksia niin etnisille vähemmistöille länsimaissa, kuin kolonialialisoiduille kansoille Afrikassa ja muualla.

Yllä mainitut liikkeet ovat aina synnyttäneet vastustusta ja syytöksiä erottelusta rodun perusteella. Myös nykyhetkessä monet kokevat, että identiteettipolitiikka on jakavaa, jopa rasistista. Jotkut poliittiset kommentaattorit syyttävät sitä myös äärioikeiston noususta (1). Sanotaan, että meidän kaikkien pitäisi siirtyä kohti universalismia, sillä yhden ryhmän korostaminen on rasistista. On kuitenkin olemassa yhteiskunnallisia ilmiöitä, jotka kohdistuvat yksinomaan, tai voimakkaammin, tiettyihin vähemmistöihin. Esimerkiksi voisi ottaa Helsingin asuntotilanteen: asuntojen kalliit hinnat ja huono saatavuus koskettavat kaikkia, mutta jos kuulut etniseen vähemmistöön, on sinun vielä vaikeampi saada mitä tahansa asuntoa rakenteellisen syrjinnän vuoksi (2). Ratkaisu yleiseen asunto-ongelmaan ei ratkaise vähemmistöjen ongelmia täysin, sillä vaikka ongelma koskettaa kaikkia, se koskettaa meitä eri tavoin. Tarvitaan identiteettipolitiikkaa, sillä jälkimmäisen ongelman ydin piilee identiteetissä.

Identiteettipolitiikan sanotaan korostaneen myös “valkoista identiteettipolitiikkaa”, eli valkoisten poliittisten oikeuksien ajamista. Kyseisen retoriikan (identiteettipolitiikan soveltaminen valkoisiin) käyttäminen on itsessään osoitus termin väärinymmärryksestä. Läntisessä maailmassa on tuotettu vuosikymmenien ajan dataa, joka osoittaa ei-valkoisten vähemmistöjen huonomman aseman näissä yhteiskunnissa. Tätä dataa löytyy myös Suomesta (2-9). Siispä identiteettipolitiikan rakentaminen valkoisten aseman parantamiseen on paradoksi, sillä valkoisten asema verrattuna muihin etnisiin ryhmiin on parempi. Toisin sanoen, valkoiset eivät ole syrjitty etninen ryhmä. Tämä ei tarkoita, etteikö valkoisilla henkilöillä voisi olla huono yhteiskunnallinen asema, johtuen esim. taloudellisesta asemasta tai toimintakyvystä, mutta mitä tulee etnisyyteen ja ihonväriin, näin ei ole. Siispä narratiivia valkoisten alistamisesta ja valkoisten edun ajamisesta ei voida rinnastaa marginalisoitujen vähemmistöjen kamppailuihin.

Valkoisen nationalismin lisääntymistä selitetään kokemuksella siitä, ettei valkoisuudesta saa enää olla ylpeä. Koetaan epäreiluksi se, että vähemmistöt saavat voimaantua erilaisuudestaan, mutta vastaavat valkoiset liikkeet nähdään rasistisina. Jos tarkastellaan tällaisia liikkeitä lähemmin, esimerkiksi natural hair movement:ia, jossa kannustetaan mustia ihmisiä rakastamaan afrohiuksiaan, nähdään, että nämä liikkeet syntyvät syrjinnästä ja halusta purkaa olemassa olevia stereotypioita. Afrohiukset on edelleen kielletty joillain työpaikoilla ja julkisuuteen nousee jatkuvasti tapauksia, joissa lapsia käsketään “siistimään” afrohiuksensa (suoristamaan, pitämään kiinni) koulua varten. Tämä juontaa juurensa yleisemmin mustiin ihmisiin liitetyistä stereotypioista “likaisina”, sekä yleisistä kauneusihanteista, joissa eurooppalaisia piirteitä on pidetty ylempiarvoisena verrattuna afrikkalaisiin. Jos ja kun nämä liikkeet siis kumpuavat syrjinnästä, kysymys kuuluukin, mihin valkoiset tarvitsevat vastaavia liikkeitä? Ja miksi he kokevat syrjittyjen vähemmistöjen liikkeet uhkana heille?

Useat kokevat myös, että yhteiskunnallinen keskustelu rasismista ja etuoikeuksista demonisoi ja syyllistää valkoisia. Keskustelu kolonialismista tai Suomen kontekstissa vaikkapa rasistisesta assimilointihistoriasta (esim. saamelaisten ja romanien historia) ei kuitenkaan pyri syyttämään valkoisia heidän isovanhempiensa teoista, vaan tuomaan esille vaiettuja tarinoita. Näistä historioista on puhuttava, jotta ymmärretään vähemmistöjen tilanne nykyajassa. Myöskään etuoikeuksista puhumisen tarkoitus ei ole syyllistää, tai esittää, että jokainen valkoinen olisi paremmassa asemassa kuin jokainen ei-valkoinen. Jokaisella ihmisellä on vaikeuksia elämässään, vaikka olisikin sosiaalisesti paremmassa asemassa kuin useat muut. Lisäksi etuoikeudet ovat risteäviä ja komplekseja. Kuitenkin, on voitava keskustella siitä, että valkoisuus, itsessään ja erillään, tuo ihmiselle tiettyjä etuoikeuksia yhteiskunnassa. Tämä kumpuaa historiasta, joista kukaan tällä hetkellä elävä ei ole vastuussa, mutta joista kaikki valkoiset siitä huolimatta hyötyvät.

Identiteettipolitiikka nähdään myös esteenä rasismin loppumiselle ja kansakunnan yhtymiselle. Näiden argumenttien mukaan meidän kaikkien tulisi pyrkiä olemaan vain esimerkiksi suomalaisia, eikä korostaa erilaisuuksiamme ja erilaisia taustojamme. Mutta miksi meidän pitäisi luopua muista, komplekseista identiteeteistämme, jotta voisimme olla suomalaisia? On mahdollista samaistua yhtä aikaa esimerkiksi suomalaisuuteen, eurooppalaisuuteen, etiopialaisuuteen ja afrikkalaisuuteen ja samaan aikaan olla täysin suomalainen. Näitä ei pitäisi nähdä toisiaan poissulkevina asioina. Rasismista vapaa yhteiskunta ei synny illuusiolla samanlaisuudesta vaan erilaisuuden hyväksymisestä.

Identiteettipolitiikan vastustajat lainaavat usein amerikkalaista vapaustaistelijaa Martin Luther Kingiä. Erityisesti hänen ‘I have a dream’ puheensa kohta “I have a dream that my four little children will one day live in a nation where they will not be judged by the color of their skin but by the content of their character” nähdään puolustuksena värisokeudelle. King ei kuitenkaan ollut värisokeuden kannattaja ja kuvaili jopa myöhemmin kyseistä ‘I have a dream’ puhettaan liian naiviksi. Vaikka useimmat meistä unelmoivatkin maailmasta, jossa Kingin sanat olisivat totta, totuus on, ettemme ole vielä siellä. Sinne ei myöskään päästä identiteettipolitiikan poistamisella, sillä ihonvärin tuomat erot yhteiskunnassa eivät häviä sillä, että esitetään ettei niitä ole. Sinne ei myöskään päästä ajamalla “yleistä tasa-arvoa” tai “asuntoja kaikille” politiikkaa, sillä tällöin jätetään väistämättä huomioimatta ne erityispiirteet, jotka leimaavat eri ryhmien asemaa yhteiskunnassa. Kingiä lainaavat eivät tunnu myöskään tietävän, että Kingin mielipiteet radikalisoituivat hänen lähestyessään kuolemaansa. Hän mm. menetti uskonsa siihen, että maltilliset valkoiset voisivat toimia mustien ihmisoikeusliikkeen ajavina voimina. Combahee River kollektiivin tavoin hänkin uskoi lopulta mustien vapautuksen tarvitsevan mustien ajamaa liikettä, mustien oikeuksien puolesta. Toisin sanoen, identiteettipolitiikkaa. (10-12)

Aurora Lemma, Fem-R:n hallituksen jäsen.

Lähteet:

  1. https://www.theguardian.com/society/2018/mar/01/how-americas-identity-politics-went-from-inclusion-to-division
  2. Ihmisoikeusliiton selvitys: romanien ja maahanmuuttajien syrjintä asunnonhaussa 2012
  3. THL kouluterveyskysely 2017
  4. Vähemmistövaltuutetun selvitys romanien syrjintäkokemuksista 2014
  5. EU-MIDIS II (FRA 2017)
  6. Keskinen S., Alemanji A., Himanen M. et al. Pysäytetyt – Etninen profilointi Suomessa (SSKH 2018)
  7. Rask A., Diversity and Health in the Population : Findings on Russian, Somali and Kurdish origin populations in Finland (HY 2018)
  8. https://ihmisoikeusliitto.fi/toiminta/rasismi-ja-syrjinta-suomessa/
  9. https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/220886-yk-vakavasti-huolissaan-rasismista-ja-vihapuheesta-suomessa-tehokkuutta
  10. Frances Berry, Vindicating Martin Luther King, Jr.: The Road to a Color-Blind Society, The Journal of Negro History, Vol. 81, No. 1/4, pp. 137-144
  11. https://theconversation.com/martin-luther-king-jr-had-a-much-more-radical-message-than-a-dream-of-racial-brotherhood-92795
  12. http://time.com/5197679/10-historians-martin-luther-king-jr/

Rodullistetut ihmiset eivät ole väline valkoisten ihmisten agendan edistämiseksi

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Uusimmassa kolumnissaan Sanna Ukkola on huolissaan maahanmuuttajista ja kuinka ihmiset käyttävät meitä pehmoleluina pönkittääkseen omaa agendaansa. Ukkola ei kuitenkaan itse sellaiseen sorru, koska hän ei näe erivärisiä ihmisiä. Rotujahan ei enää olemassa, kuten hän kauniisti toteaa.  

Ukkolaa harmittaa erityisesti se, että ihmisistä pitää puhutaan ”rodullistettuina” ja ”ruskeina” ihmisenä, koska ihmiset pitäisi lähtökohtaisesti kohdata ihmisinä. Hän kuitenkin läpi tekstin suoltaa varauksetta termiä maahanmuuttaja. Hän jopa kysyy miksemme suhtaudu maahanmuuttajaan, joka on syntynyt ja kasvanut Suomessa, kuten kehen tahansa suomalaiseen?

Ukkolalle ei ole siis mitään ongelmaa kutsua Suomessa syntynyttä ja kasvanutta ihmistä maahanmuuttajaksi. Se ei varmasti mitenkään liity ihonväriin, ketkä Suomessa syntyneistä ja kasvaneista olisivat maahanmuuttajia, koska Ukkola ei kiinnitä huomiota ihmisten ihonväriin.

Sen sijaan hän todistaa ongelman ”omaan suvaitsevaisuuteensa rakastuneissa” sekä ”hyväntahtoisissa rasisminvastustajassa”, jotka ”ratsastavat villisti heidän (maahanmuuttajien) uhristatutuksellaan”. Ukkolan mukaan heidän käyttämät termit kuten ”rodullistetut” ja ”tummat tytöt” toiseuttavat toisin kuin Suomessa syntynyttä ja kasvanutta maahanmuuttajaksi kutsuminen.

Kirjoituksessa paistaa kirkkaasti läpi se, ettei Ukkola ole kiinnostunut maahanmuuttajien oikeuksien ja aseman edistämisestä yhteiskunnassa. Hän enemminkin haluaa piikitellä kaikkia niitä ihmisiä, jotka päivittäisessä elämässään edistävät yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa feministisen ja anti-rasistisien periaatteiden mukaisesti.

Rodullistettu ja rodullistaminen on yleisesti käytetty termi antirasistista työtä tekevien ihmisten keskuudessa. Termi kuvastaa sitä yhteiskunnallista prosessia, jossa valta-asemassa olevat liittävät ihmisryhmiin ennakkoluuloja ja stereotypioita etnisen tausta, uskonnon tai kulttuurin perusteella.

Rodullistaminen ei ole identiteetti, eikä termi kuvaa millään tavalla ihmistä. Painopiste on siinä, mitä rodullistettu ihminen kokee yhteiskunnassa, joka rodullistaa häntä. Vastuu rodullistetun kokemuksista ja rasismista on näin ollen asetettu yhteiskunnalle.

Teksti ei ole pelkästään tarkoitettu pilkkaamaan aktivistien töitä, vaan siinä ilmenee selkeästi valkoisuuden normi, jota yhteiskunta ylläpitää. Ukkola kirjoittaa hyvin valkoisesta  asemasta, eikä hän missään vaiheessa edes halua asettua ihmisen asemaan, joka ei nauti samanlaisista etuoikeuksista kuin hän.

Se, ettet näe väriä eli et erota tummaihoista ihmistä vaaleaihoisesta, ei edistä minun oikeuksiani ruskeana ihmisenä Suomessa. Tälläisella toteamuksella ainoastaan sivuutetaan meidän kokemukset ja todellisuuden valkoisessa yhteiskunnassa, jossa arkipäivän kokemukset ovat usein hyvin erilaisia ruskeille ja mustille ihmisille kuin muille.

En halua myös tulla nähdyksi valkoisena ihmisenä, jotta olisin yhdenvertaisessa asemassa. Minä olen ruskea ihminen ja olen ylpeä juuristani. Tämä ei kuitenkaan tee minusta yhtään vähempää suomalaista.

Se, että olen suomalainen, ei tarkoita, ettenkö voisi olla samalla helsinkiläinen ja intialainen. Väittämä siitä, etteivät suomalaiset voisi olla muuta kuin suomalaisia, on ahdasmielinen ja kapeakatseinen. Ukkola tuntuu haittaavan erityisesti se, että joillain suomalaisilla voisi olla useampi identiteetti kuin pelkkä suomalaisena oleminen. Omaan korvaani suomalaisuuden rajaaminen tiettyyn muottiin kuulostaa vaivaannuttavalta, jopa hivenen rasistiselta.

Lisäksi Ukkola taitavasti unohtaa, että jopa moni suomalainen suomalainen (lue: valkoinen ihminen, jonka suvussa ollaan sodittu Suomen itsenäisyyden puolesta) kokee itsensä myös pohjoismaalaiseksi, eurooppalaiseksi ja/tai maailmankansalaiseksi. Tai ehkä hän vai suo ainoastaan näille suomalaisille etuoikeuden olla muutakin kuin suomalaisia.  

”Hyväntahtoiset rasisminvastustajat”, joihin itse varmasti lukeudun Ukkolan mukaan, eivät kohtaa rodullistettuja hoivattavina uhreina. Toisin kuin Ukkola, joka päättää puhua meidän puolesta valkoisesta näkökulmastaan, antirasistisessa ja feministisessä työssä rodullistetut ihmiset käyttävät omaa toimijuutta ja ääntään edistääkseen omaa asemaansa omilla ehdoillaan.

Ukkola itse tekstissään redusoi meidät pehmolelukseen edistääkseen omaa agendaansa. Kolumnin tarkoituksena ei ollut millään tavalla puolustaa maahanmuuttajien oikeutta kuulua Suomeen, vaan Ukkola pyrkii ainoastaan käyttämään meitä välineenä ”hyvesignaloivan porukan” kritisoimiseksi.

Mutta me emme suostu olemaan valkoisten ihmisten poliittinen agenda, jota hyödynnetään oman aseman edistämiseksi. Sen sijaan, että valkoiset suomalaiset puhuvat meistä ja meidän kokemuksistamme puolestamme, Suomen on nyt aika kuunnella meitä.

Nitin Sood,

Fem-R:n 2. puheenjohtaja
nitin@fem-r.fi